8 acessos
AOS PASSOS
prólogo
PARA O MUNDO
Debaixo da lua crescente
lá acumulado um sussurro com um fluxo distante.
Impaciente de batida de ondas
a costa chuva-chicoteada cansada.
Para longo o deserto debaixo do céu do norte
silencioso pode ter sido.
Só ressoado com uma respiração de vento.
A lança de um agüentar-caçador
se deite no chão por sua presa.
Esperando a chegada de uma arte.
Ainda ninguém previu o amanhecendo
e assim fixou outro dia.
Ouvindo o grito dos corvos
por todos os céus.
Veja como os deuses
de nossa queda mundial.
Está na hora da roda do sol
quebrar pelo fluxo de sangue.
Debaixo de tal cores
o percussor pisa à praia.
Por uma espada os companheiros dele nos saúdam,
ainda de liberdade eles podem falar.
Vestido em artigo de vestuário mais estranho
apertos aparentados reivindicados uma cruz de madeira.
Que força em lobos ele deseja domesticar.
A lança de um agüentar-caçador
agora se revoltado contra a língua da serpente.
Golpeando pelo coração vil.
Ainda nenhum herói subirá nas ruínas
e nossa canção pode vaguear com o vento.
Ouça a tristeza dos bosques
por todos os tempos conhecidos.
Pedras sagradas estão transtornadas
e o povo tão cansado.
Agulheta de aço desafia balanço
no colo de morte.
Falecimento nas mãos de deuses,
um nome merecedor sempre falado.
E lo! as tochas iluminaram carnagem ardente,
condenando todas as almas inocentes.
Como ouse eles nos roubam nossos deuses,
agora queda de milhares silencioso a assassinato.
Sinal do martelo no tórax de um guerreiro
ele batalha como um urso.
Com força de Ukko fundo no coração dele
o último homem pode cair agora.
ÀS RUÍNAS
epílogo
[askelmilla]
[esinaytos]
[maailmalle]
Kuun vielä varttuessa
Kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.
Aallot levotonna löivät
Vasten sateen pieksemää rantaa.
Kauan hiljaisia lienneet
Salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksinäinen vire tuulen soi.
Keihäs karhunkaatajan
Maassa saaliin vierellä vartoi
Vaiti suurta laivaa saapuvaa.
Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen
Ja päivä laski taas.
Kuulkaa huuto korppien
Halki taivaiden,
Näin saapuu tuho jumalten
Maailmaamme.
On tullut se aika jolloin auringon pyörä
Veren vuodatuksesta katkeaa.
Liput kauniit liehuen
Airut rantakiville astuu.
He miekoin meitä tervehtivät,
Vapaudesta puhua saavat.
Loimet vieraat yllänsä
Puiseen ristiin veriveli tarttuu.
Hän suden mahdin mielii taltuttaa.
Keihäs karhunkaatajan
Vastaan käärmekieltä nyt nousee
Ja iskee läpi kurjan sydämen.
Vaan eivät sankarit enää nouse raunioille
Ja laulumme tuuli vie.
Kuulkaa suru metsien
Halki aikojen,
On pyhät kivet kaadettu
Ja kansa voipunut.
Valtaa kuoleman sylistä
Uhmaa teräs välkkyen.
Tuoni käsissä jumalten,
Maine miehen ikuinen.
Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit kärventävät
Ja syyttömien sielut tuomitaan.
Kuinka riistävät he jumalat nyt viereltämme,
Vaikenevat tuhannet edessä murhaajan.
Kirveenkuva rinnalla
Karhun lailla taistellen,
Ukon voima sydämessä
Vielä kaatuu viimeinen.